Kalmari: joulun kalenteri: 16. luukku

16. KOVA

Metal Gear Solid

Näpytin hienon aasinsillan eilisestä heikohkosta tekstistä tämän päivän luukkuun, enkö?

Jos NHL 97 oli isohko peli ala-asteaikojani, on ”MGS” ollut minulle se suurin pelikokemus. Se on ollut niin iso, että pelin olen pelannut ainakin yli 30 kertaa läpi. Ensimmäisen kerran 13-vuotiaana, viimeisimmällä kerralla taisin olla 25. Itseasiassa olen käyttänyt peliä prepatakseni itseäni aikanaan englannin yo-kirjoituksiin ja yo-kuunteluun. Kirjoitin pelistä myös aineita/kirjoitustehtäviä yläasteella ja lukiossa, niin äidinkielessä, ruotsissa kuin englannissakin.

No mutta mikä on ”Metal Gear Solid”? No, se on videopeli. Ja tähän voisin päättää kirjoitukseni.

Niin. PlayStationille tehty peli on hyvin elokuvamainen pelikokemus. Pelissä toimitaan ”Solid Snake” nimisenä sotilaana, jonka pitää (tai pitäisi) hiiviskellen ja huomaamatta lähteä suorittamaan pelastusoperaatiota Alaskalaiselta saarelta, jossa on ydinaseisiin liittyvää epäilyttävää toimintaa. Mutta kuten hyvissä toimintaelokuvissa, asia ei olekaan niin yksinkertainen ja yllättäviä juonenkäänteitä tulee mukaan. Peli tarjoaa väliajoin leffamaisia animaatioita, mitkä kuljettavat leffan... ööh, pelin juonta eteenpäin. Juonta voisin paljastaa enemmänkin, mutta suosittelen pelaamaan peliä. Oikeasti. Yritän selventää miksi.

Jos pelin aloittaa katsomalla kaikki mahdolliset välianimaatiot ja radiokeskustelut, voisi ensimmäiset lopettaa pelaamisen tähän. Alkavan elokuvan... siis pelin juonta pohjustetaan urakalla. Oman mausteensa tuo se, että peli on jatkumoa jo 8-bittiseltä Nintendon aikaisilta peleiltä ”Metal Gear” ja Metal Gear 2”. Eli jos haluaa täydentää pelinautintoa, on syytä perehtyä myös Nintendon peleihin. Mutta ei ole mitenkään pakollista toki, en minäkään ole kyseisiä pelejä pelannut. Juonet olen toki lukenut ja YouTube -aikana katsonut peleistä pelatut ”gameplayt”.

Itse peli alkaa, kun sankari, eläkkeeltä takaisin työhön raahattu eliittisotilas ”Solid Snake” tunkeutuu kyseiselle saarelle. Keskustelua oman esimiehen (ja myöhemmin myös toisten hahmojen kanssa) käydään samaan aikaan korvanapin kanssa, jonka kautta saa neuvoja ja omalta osaltaan toimivat pelin aikana välianimaatioina ja täten kuljettavat juonta eteenpäin. Ja niitä ohjeita on syytä kuunnella, mikäli haluaa päästä pelissä eteenpäin.

Jo heti pelin alku tarjoaa alkutekstejä tekijöistä ja pelin (ääni)näyttelijöistä, aivan kuin siis elokuvissakin. Ääninäyttelijöiden joukko ei ehkä koko kansan silmissä ole nimekäs, mutta ovat todellakin osaavia ja työstäneet lukuisia äänitöitä esimerkiksi amerikkalaisissa animaatioissa. Jonkinlainen ”true-nörtti” triviana onkin ollut: ”Kuka ääninäyttelee Solid Snaken roolin Metal Gear Solidissa?”

Huomio kiinnittyy alkumetreillä myös viistosti ylhäältä päin ohjattavaan hahmoon. Ns. ”kamera” kuitenkin siirtyy eri paikkoihin ”Snaken” tehdessä eri toimenpiteitä. Tämän nojatessa seinään kamera kääntyy suunnilleen hahmon silmien tasolle, jotta nurkan taakse pystyy havaitsemaan paremmin. Tarvittaessa voi katsoa ”Snaken” silmin tilannetta, jos on tarpeen, kuitenkaan voimatta ohjata hahmoa eteenpäin. Pelaamista helpottaa ylälaidassa oleva tutka, jonka avulla voi havainnoida vihollissotilaiden katseiden suunnat. Toivottavasti osasin selittää selventävästi, YouTube auttaa tässäkin. Pelattavuus on toteutettu kuitenkin loistavasti ja onkin mielestäni parhaimpia ”uuden aikakauden” peleistä. ”Uudella” tarkoitan näitä pelejä, mitkä poikkea ”Super Marion” lineaarisesta ja simppelistä menemisestä.

Kun saarelle selviytymisestä ja ensimmäisestä hiiviskelystä selvityy, peli tarjoaa välianimaation ”leffanimellä”. Kamerakulmat tässäkin animaatiossa liikkuvat ja vaihtuvat kuin oikeassa elokuvassa. Alun taaperruksen jälkeen tajuaakin vasta aloittavansa totisen urakan.

Vaikka peli on enimmäkseen tarkoitettu hiiviskelyyn, saa pelin aikana itselleen aseita, joilla helpottaa urakkaa. Ne ovat myös välttämättömiä pelin aikana vastaan tulevien ”loppuvastusten” päihittämiseksi, joita ehtii pelin aikana tulemaan kymmenkunta. Jos innostuu, voihan sitä alkaa toteuttamaan silmittömän ”killing spreen”. Tällöin on syytä varautua jatkuvaan hälytystilaan, jolloin vihollisstilaita on valmiina tulossa hyökkäämään. Kerättyä saa myös erilaisia välineitä ruokapakkauksista kulkukortteihin ja luotiliiveihin. Jotta liian helpoksi urakka ei mene, on tavaroiden käytettävyyttä jaoteltu ja rajoitettu. Samanaikaisesti ei voi pitää käsissä käytettävissä kahta asetta tai ruokapakkausta ja kulkukorttia. Sen sijaan asetta ja kulkukorttia voi samanaikaisesti pitää käytettävissä. Rajattomasti voi kuitenkin kantaa tavaroita mukana.

Riippuen pelaajasta, ensimmäisen puolen tunnin – kolmen vartin jälkeen peli tarjoaa ensimmäisen juonenkäänteen ja saa hetkeksi miettimään, mikä helvetti tässä on homman nimi. ”Ei tämä taidakaan niin yksinkertaista ollakaan”. Itse aikanaan jouduin turvautumaan pelioppaan avustukseen päästäkseni pelissä eteenpäin. Ehkä osittain syynä oli 13-vuotiaan ei niin sujuvasti sujunut englanti. Ei se kyllä tälläkään hetkellä sujuvaa ole.

Peli on myös nokkela, minkä takia tämä onkin noussut legendaksi. Mielikuvitusta käyttämällä vihollisten sotilaita/vartijoita voi piiloutua kulmien taakse, ryömiä tasojen alle tai käyttää jopa pahvilaatikkoa piiloutumiseen. Yhdessä tilanteessa pelissä ei pääse eteenpäin, ellei osaa hakea koodia ”pelistä”. Jossain voi taas käyttää ketsuppia apunaan, kun taas yhdessä kohtaa pelaaminen voisi helpottua, jos ottaa toisen peliohjaimen käyttöön. Tupakointikin voi pelastaa hengen. Se ”ahaa” -fiiliksen saaminen ensimmäisellä pelikerralla on melkoisen maagista, seuraavilla pelikerroilla voi yrittää leikkiä luovaa persoonaa.

Erityisesti pelin aikana vastaan tulevat ”loppuvastukset” ovat niitä mielenkiintoisia persoonia. Osa on aiemmista Nintendon pelisarjoista tuttuja, toiset taas mieleltään sekaisin. ”Mielenvikaisen” ja aggressiivisen hahmon takaa voi löytyä tunteellinen tarina tai oudolla tapaa tuttu henkilö. Yhtä kaikki mielenkiintoisia, joiden tarinaa pysähtyy kuuntelemaan ja joiden ansiosta pelin tunnelma ja juoni kulkee eteenpäin. Aina voi toki hypätä näiden välianimaatioiden yli. Mutta jos niin päättää tehdä, tappaa tämän pelin hienouden. Ei pelkästään se pelin pelaaminen, vaan se tarina.

Se tarina.

Juoni tuo mukanaan myös orastavaa raukkaustarinaa. Kaksinkin kappalein. Erikoista on se, että pelihahmo ei ole rakkaustarinoihin kietoutunut. Tai ainakaan halua niin myöntää. Ihmissuhteet ovat tässä pelissä hyvin läsnä. Yhdessä kohtauksessa on niin tunteellinen hetki, että meinasin nuorena ja vanhana nulikkana itkeä kyyneleen. Onneksi vain meinasin. No okei, saatoin minä itkeä miehekästä itkua.

Musiikki on myös oma lukunsa. Se vaihtelee pelin eri osa-alueiden mukaan. Toiminnallisessa ja ”hälytystilassa” ollessa musiikkin on vauhdikasta ja ”reipasta”, hiiviskelyssä ja piilottelussa hidasta, hämärää ja odottavaa. Tunteellisina hetkinä välianimaatioiden juonikuvioissa voidaan olla oopperahenkisissä kaihoissa tunnelmissa.

Peli tarjoaa loppuratkaisuksi joko onnellista tai surullista loppua. Riippuen täysin siitä, miten on yhdestä tilanteesta suoriutunut pelin aikana. Miten päin vain, onnellinen loppu on tietysti aina kiva, surullinen taas mielestäni oli voimakkaampi ja tunteita herättävämpi. Luultavasti juuri pelin surullinen loppu toi sen viimeisen silauksen pelin elokuvamaisuuteen. Peli on tuonut myös jatko-osansa, joista vain ”Metal Gear Solid 2: Sons Of Libertyn” olen pelannut läpi. Kakkososa tehtiin PlayStation 2:lle, jolloin grafiikat olivat erinomaisia ja peli tarjosi uusia elementtejä pelaamiseen. Mutta se juoni. Juoni on mielestäni aivan omalaatuinen ja enemmän ”oikean” elokuvan kaltainen ensimmäisessä, kuin jatko-osassa. Ja sen takia tulen aina suosimaan tätä peliä. Ei siis ole ihme, että peli on pyöräytetty läpi yli 30 kertaa.

1990-luvun loppupuolella oli ensimmäisiä huhuja OIKEAN elokuvan tekemisestä ”Metal Gear Solidista”. Aikaa alkaa olla jo pian 15 vuotta niistä huhuista. Silti yhä elättelen toiveita, että sellainen elokuva olisi viimeinkin tulossa ja se, onko onnellinen vai surullinen loppu se oikea. Ja kuten spekulaatiot tuolloin elättelivät toiveita, Kurt Russell olisi ykkösvaihtoehto päärooliin ”Snakeksi”.

Ensimmäisen kerran pelatessani pelin läpi kulutin aikaa pelin mukaan yli 10 tuntia, poislukien ”game overit” sun muut. Myöhemmillä pelikerroilla aika tippui jopa alle neljään tuntiin. Luultavasti nyt menisi likemmäs 10 tuntia taas, jos lähtisin peliä pelaamaan. Ja perkele, minähän vielä lähden.

Lässytinlää. Paljon puhuin, mutta osasinkohan tuoda tuntemukseni tätä peliä kohtaan hyvin esille. Peli on kuitenkin MoonTV:n tavoin ollut osa minun nuoruuttani ja kasvutarinaani, minkä parissa kasvoin. Vaikka peli pysyi aina samana, tunnuin saavan siitä aina jotain irti.

Suosittelen ehdottomasti kaikille pelattavaksi. Jos pelaaminen ei niinkään nappaa, niin suosittelen uhraamaan yhden iltapäivän tämän ”longplayn” parissa. Yli miljoonaa katsojakertaakin tällä videolla!