Ei jumalauta. Tämän
kanssa tulee ihan oikeasti kiire, kiitos festareiden ja ex tempore
-”keppana-keskiviikkojen”. Mutta en voi ainakaan väittää,
ettenkö olisi tosissaan nauttinut lomastani. Minun puolestani
kesäloma voisi olla aina (lottovoitto, missä viivyt?).
Tosiaan,
”tumu-tiistai” venyikin kahden (2) päivän mittaiseksi. Siinä
missä olin elätellyt unelmia pääsystä jo keskiviikoksi kotiin ja
polkaissut useamman kilometrin, jäi näille päiville sitten rästiin
pyöräiltävää... noh, vitusti. Aavistuksen krapulaisesta
olotilasta huolimatta sitä on tullut pakotettua itseään
fillaroimaan ja pari tuntia on jo tullut pyöräiltyä. Matkaa nyt
jäljellä semmoiset 340 kilometriä ja nopean taulukon laskennalla,
sekä lyhyen matematiikan oppimäärän mukaan, viettäisin pyörän
selässä vielä 15 tuntia. Taidan huomenna komeroitua täysin tähän
hikikomerooni ja polkea koko päivän.
Mutta joo, mukavat
alkoholinsävytteiset pari päivää meni taas siivillä.
”Ruisrockissa” en saanut tarpeekseni vielä Turusta, joten sinne
oli hyvä palata jokilaivailemaan. Tuli siinä testattua ilmeisesti
vasta tänä kesänä vesistöön ilmestynyt ”Jakke Jokilautta”
ja pimeän saavuttua paikallinen yöanniskeluravintola. Siinä kun
oltiin yökerhossa riittävän tuubassa, oli jollain tasolla hyvä
idea lähteä syömään paikallista ruokaa. Ja kun tästä reissusta
selvittiin vain parilla selkänaarmulla, kello oli vielä riittävän
vähän, jotta baariin saattoi vielä hyvillä mielin palata. Vuosia
ja kokemuksia on takana jo liikaakiin, mutta en ihan heti muista
tehneeni vastaavaa episodia ikinä. Aika huikea idea, oli lopulta
taas energiaa palata tanssilattialle tamppaamaan.
Krapulaisen
keskiviikko-olot hoidettiin parilla tasoittavalla. Pariin se ei
sitten lopulta jäänyt, alkoi sen verran hyvin napsumaan (yllättäen,
lomaa ja ”helppo” persoona), että Turku aneli jäämään vielä
yhdeksi yöksi luokseen. Pienet keräilyt, jonka jälkeen suunnattiin
”Caribiaan” hukuttamaan viimeisetkin krapulat pois. Vaikka aluksi
vastustin reissua tikkieni takia, niin olihan tuolla reissulla
piristävä vaikutus. Ja olihan viimeisimmästä kylpylöinnistänikin
ehtinyt aikaa jo kulumaan... noh, vitusti. ”Caribiasta” takaisin
hostelliimme (ts. Sampon kämppään) tekemään ruokaa ja hakemaan
viimeiset vauhdit ennen Turun yöelämää. Sen verran maaginen kokki
olen (ts. täysin avuton), että sohvalta keittiöön tuijotellessa
ruokaa oli ilmestynyt lautaselle valmiiksi. Yöklubissa taas
tanssilattialle hyppimään ja nolaamaan itsensä täysin. Vähän
olenkin ihmetellyt, miten en ole vielä onnistunut tanssillani
päätymään ”YouTubeen”. Ehkä sekin kunnia vielä joskus
toteutuu ja "Mehu-Jannen" tasoinen julkisuus on taattu.
 |
| Tuollaista settiä minulle tehtiin. Olin onnellinen. |
Sellaiset pari yötä
Turussa. Ei mitään elämää suurempaa, mutta satavarmasti
hauskempaa, kuin meiningit Euran paikallisessa juottolassa. Tai
Eurassa ylipäätään, lomallani tehdyt Helsingin ja Turun reissut
kieltämättä saivat haaveilemaan muuttamisesta johonkin tällaiseen
metropoliin. Vaikka, Eurakin tuntuu toisinaan olevan liian iso
minunlaiselle narsistiselle kusipäälle.
Mutta oikeasti.
Tämä haaste tullee viemään mehut tästä miehestä (”miehestä”)
tulevan viikonlopun aikana. Kuten aikanaan tentteihin lukiessa,
tämäkin piti jättää näin viime tippaan. Ja sitten sunnuntaina
itketään, kuinka paska elämä minulla on ja jalat on pipi. Ei
vaan, tuskin ne jalat kipeäksi tulee, elämän suhteen on jo
myöhäistä.
Jonkun
rytmiorkesterin biisi pitäisi tähän laittaa. Ja niin teenkin.
Katselin tuossa viime viikolla animaation ”Räyhä-Ralf”
(”Wreck-It Ralph”). Diggasin leffasta ja itseasiassa minun piti
aikanaan teatterissa käydä katsomassa tämä. Leffa ei kuitenkaan
pyörinyt riittävän kauaa paikallisessa teatterissa, enkä ehtinyt
siksi käydä sitä katsastamassa. Vanhana ”nintendo-homona”
elokuva oli itselle se ”must-see” -leffa, ja olihan tässä
viittauksia lukuisiin tunnettuihin ja vähemmän tunnettuihin
peleihin. Taas kerran se pikkupoika heräsi sielussani ja varmaan
olisin täpinöissäni ollutkin teatterissa tätä katsoessa. Lisäksi
nautin suunnattomasti (en tiedä miksi) ääninäyttelijöiden
valintoja tähän leffaan. Itse en ainakaan olisi keksinyt osuvampia
näyttelijöitä rooleihinsa, kuin mitä Jack McBrayer, Sarah
Silverman ja Jane Lynch olivat. IMDb:n arvosana 7,8 onkin täysin
aiheellinen tälle teokselle.
Mutta niin,
musiikkikappaleeksi laitankin kyseisen leffan soundtrackilla olevan
”Owl City – When Can I See You Again?”. Miksi? Koska nyt
Turussa kanssani aikaa viettäneet ihmiset tulen tapaamaan seuraavan
kerran aivan liian pitkän ajan kuluttua. Kappaleen kysymys onkin
osuva juuri tähän kaipuuseen. Siksi.
Loma loppuu pian,
tämä haaste ei. Onneksi tv:ssä pyörii nyt "RoboCop 2".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti