sunnuntai 1. joulukuuta 2013

joulun kalenteri vol.2: 1. luukku

No moikka.


Kirjoittaminen on edelleen sujunut säännöllisen epäkäytännöllisen säännöllisesti. Toisinaan tuntuu, että kirjoittaminen tulee jäämään entistä enemmän taka-alalle. Miksi? No siksi, että on elämään tullut muutakin puuhastelemista (= 8-bittinen Nintendo). Yrittäkää elää sen kanssa, minäkin yritän.

Mutta joulukalenteristani ajattelin pitää kiinni. Siitä samasta ideasta, minkä viime vuonnakin tein. Pettymykseksi voin jo nyt sanoa, että tällä kertaa ei ylletä mitenkään viime vuoden tasolle. Aika hankala on ylipäätään pyrkiä sen tasolle, sen verran paljon se sai kiitosta. Mutta hei, yritetään nyt kuitenkin jotain! (alla linkit viime vuoden kalenteriin)

Elokuvat on minulle ollut isohko juttu. Elokuvista ajattelin tällä kertaa kalenterinkin tehdä. Elokuvathan on pop.

Mitään perinteistä ”tässä on vittu mun kuumimmat suosikkileffat” -systeemiä en ajatellut. En. Ideanani onkin tuoda esiin elokuvia, jotka MIELESTÄNI ovat jossain määrin piilossa valtaväestöltä. Elokuvia, mitkä ei ole ehkä maailman parhaimpia, mutta katsomisen arvoisia. Niitä, joita tykkään kutsua ”underdogeiksi”.

Tosiaan, esittelemäni leffat eivät välttämättä ole täyden kympin pätkiä. Ne eivät tietenkään ole myös kaikkien mieleen, omaanhan lapsenmielisen ja lapsekkaan fantasiamaailman. Joidenkin mielestä moni niistä on suoraan sanottuna paskoja. Mutta minä pidän niistä. Ja siksi tuonkin juuri ne esiin.

Listallani oli 44 elokuvaa, joista lähdin karsimaan kalenteriin oikeuttavat 24 sijoitusta. Yritän muistaa julkaista myös nämä hukkuneet 20 elokuvaa, kun koko paska on joulukuun lopulla ohi.

Arvostelut eivät tule olemaan pitkiä. Arvostelut eivät tule olemaan syväluotaavia. Enkä niistä edes pyri hakemaan, selittämään ja itkemään metaforia. Se on tekotaiteellista paskaa.

No, kai nyt sitten taas aloitetaan.
(P.S. En ole nähnyt kaikkia maailman elokuvia)




Eliittijoukot (Tropa De Elite), 2007


No kas kummaa, Brasiliassakin tehdään elokuvia. Ja on osattu tehdä vielä sellainen, mikä oli bootlegien ansiosta hittimenestys kolme (3) kuukautta ennen elokuvan varsinaista ilmestymistä. Mitä helvettiä?



”Eliittijoukot” kertoo tarinan, yllättäen, eliittijoukosta. BOPE -ryhmä taistelee huumeiden vastaista kartellia vastaan Rion faveloissa (= slummeissa), kun korruptoituneet poliisivoimat eivät tee asialle mitään. Tarinankerronta painottuu pääasiassa BOPE -ryhmän kapteenin Nascimenton elämään siviilipuolella ja toki myös itse työssä. Mukana rämpii myös Nascimenton koulutusryhmän kautta BOPEen pyrkivä Matias, joka opiskelun ohella haluaa pyrkiä kunnianhimoisiin ja vaarallisiin hommiin.

Nascimento ja epäsärmä vässykkä

Mutta itse elokuvasta. Se on raaka. Sinänsä voisi ajatella tolkuttoman teurastuksen selittyvän leffan tuotavalla ”värikynällä” Stallonen ja Iso-Aatun kultaisten elokuvien tyyliin. Jännänä poikkeuksena onkin, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Ja se kieltämättä saa lievästi paskomaan housuun, millaiseen maahan annettiin hupilupa järjestää olympialaisten kaltaiset iltamat.

”Full Metal Jacketin” tyyliin elokuvassa on myös uusien sotilaiden alokasleiri BOPE -ryhmään. Koska työ on erikoisyksikössä on... haastavaa, on sitä koulutuskin. Ja se poikkeaakin lievästi kotimaamme ”lipas, lepo, lipas” -piirileikeistä. Mutta ei paljoa.

Historian aikana on suollettu monenlaisia poliisisankarielokuvia, mutta ”Eliittijoukot” on todellisen pohjansa ja raakuudensa puolesta näistä parhaimpia. Ehkä paraskin. Eikä minua tämän myötä juurikaan innosta lähteä reilaamaan Etelä-Amerikan seuduille.

Sinänsä erikoista, että elokuvan jatko-osa sai paremmat arvostelut kuin tämä. Mielipiteitä mielipiteitä, mutta tämä on silti näistä kahdesta se vahvempi.

IMDb arvostaa: 8,0
Kalmari arvostaa: 8



Hiphei, nyt on ensimmäinen luukku avattu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti